Hoitoyhteisön turvallisuudella on kahdet kasvot. Potilasturvallisuuden lisäksi ovat myös hoitavan henkilökunnan turvallisuus ja sitä vaarantavat tekijät keskeisiä kysymyksiä. Peruslähtökohtana on, että turvallisuus on sekä hoitajan että hoidettavan moraalinen oikeus. Kysymys hoitoyhteisön turvallisuudesta on näin ollen mitä suurimmassa määrin myös eettinen kysymys.
Potilasturvallisuus ja hoitovirheet
Terveydenhuollon piirissä tahallinen vahingon aiheuttaminen on erittäin harvinaista, mutta tahaton sitäkin yleisempää. Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle tehtyjen kantelujen määrä on kasvanut tasaisesti. Selvitysten mukaan hoidossa tapahtuva virhe johtaa vähintään yhdellä kymmenestä potilaasta jonkinasteiseen haittaan. Vakava haitta tai kuolema aiheutuu vähintään yhdelle sadasta hoidetusta potilaasta.
Usein virheet eivät johdu yksittäisistä työntekijästä vaan huonosti suunnitelluista prosesseista ja järjestelmistä sekä rakenteellisista ja resursointiin liittyvistä epäkohdista. Virheitä ja vaaratilanteita tapahtuu erityisen herkästi silloin, kun työntekijät vaihtuvat, kun siirrytään virka-ajasta päivystysaikaan tai kun hoitopaikka vaihtuu.
Suurin osa potilasvahinkotapauksista ja hoitovirheistä on siis seurausta toimintayksikön järjestelmän heikkouksista tai häiriöistä. Näitä ovat esimerkiksi tiedonkulun katkokset, puutteelliset tai puuttuvat vahinkoseurantajärjestelmät tai hoitoyksikön laskennallinen vajaamiehitys.
Irti syyllistävästä ilmapiiristä
Potilasturvallisuutta vaarantavat myös tekijät, jotka luovat syyllistävää työilmapiiriä, heikentävät hoitohenkilökunnan kokemaa turvallisuutta ja työssä jaksamista. Ne voivat johtaa hoitajilla ja lääkäreillä pysyviin traumoihin tai jopa työkyvyn menettämiseen. Potilasvahinkotapauksessa onkin usein kaksi uhria: potilas ja häntä hoitanut henkilö.
Syyllisten etsimisen sijaan olisi tärkeämpää vaikuttaa siihen, että tapahtuneita virheitä ja läheltä piti -tilanteita osataan ja uskalletaan tunnistaa, raportoida ja käsitellä. Kaikkiin terveydenhuollon toimintayksiköihin tulisikin luoda selkeä ja yhtenäinen toimintamalli. Suomessa tämänsuuntainen kehitys on onneksi parhaillaan käynnistymässä.
Syyllistämiskulttuuri on valitettavan syvällä suomalaisessa työetiikassa, mikä näkyy myös hoitajien työtaistelukysymyksessä. On muistettava, että potilasturvallisuuteen liittyvät eettiset kysymykset ovat harvoin mustavalkoisia, olipa kyse hoitoon varattujen resurssien riittävyydestä tai hoitajien ansiotasoon ja työn houkuttelevuuteen liittyvistä näkemyseroista.
Potilasturvallisuusstrategiaa ollaan päivittämässä ja tässä yhteydessä on huomioitava tulossa oleva palverakenteen muutos ns. SoTe-muutos. Palvelurakenteen muuttuessa on entistä vahvemmin vietävä potilasturvallisuuskultuurin muutosta sosiaalihuollon piiriin.
