Suomen poliittista vanhuuskeskustelua on käyty viime päivinä hoitajamitoituksista. Kansalaisille vaatimus hoitajamitoitusten kirjaamisesta lakiin saattaa jopa luoda kuvan vanhusten etua ajavasta politiikasta. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka mitoituksia koskeva laki astuisi voimaan, ei sillä vastata suomalaisen vanhustyön lähitulevaisuuden kaikkein olennaisimpiin kysymyksiin: miten täytämme lain edellyttämät hoitajamitoitukset, kun arvioiden mukaan jo kymmenen vuoden päästä Suomessa on väestön ikärakenteen muutoksista johtuen pulaa 20 000 - 100 000 sosiaali- ja terveysalan ammattilaisesta? Ja toiseksi: miten turvaamme ikääntyneiden hyvinvoinnin silloinkin, kun sosiaali- ja terveysalaa koettelee ennen näkemätön henkilöstöresurssivaje?
Sosiaali -ja terveysalalla (sote-ala) ammattitutkinnon suorittaneista työntekijöistä siirtyy eläkkeelle vuoteen 2024 mennessä 40 prosenttia ja vuoteen 2030 mennessä lähes 60 prosenttia. Suuria eläkkeelle siirtyviä ammattiryhmiä ovat perushoitajat, lähihoitajat ja sairaanhoitajat, osastonhoitajat ja lastenhoitajat .Vuoteen 2030 mennessä yli puolet (58 %) kaikista nykyisistä kuntatyöntekijöistä on siirtynyt eläkkeelle.
Työ-ja elinkeinoministeriön kehittämän alan työvoimatarpeen ja tarjonnan ennustemallin mukaan sote-alalle avautuu vajaat 230 000 työpaikkaa vuoteen 2025 mennessä.
Euroopan komissio on arvioinut, että sen jäsenmaissa tulee olemaan vuoteen 2020 mennessä miljoonan terveydenhuollon työntekijäpula; jos pitkäaikaishoito ja avustava henkilöstö lasketaan mukaan, niin pula voi olla jopa kaksi miljoonaa.
Tämä tarkoittaa käytännössä, ettemme enää voi sulkea silmiämme ennaltaehkäisyn ja ennakoinnin merkitykseltä. Sama pätee myös ikääntyvän yhteiskunnan haasteisiin - ennaltaehkäisyn ja ennakoinnin kenttä on pääasiassa muualla kuin sosiaali- ja terveysalalla. Väestön ikääntymisen myötä nopeasti muuttuva yhteiskuntamme tarvitsee nyt pitkänäköistä päätöksentekoa, joka pohjaa selkeään, eri sektorit yhdistävään strategiaan. Sellaiseen, jossa erityisen yhteiskunnallisen muutoksen edellyttämät panostukset, taloudellisetkin, ymmärretään itsensä takaisin maksavina investointeina lähitulevaisuuteen. Vanheneminen ei ole vain sosiaali- ja terveysalan asia. Ottamalla ikääntymisen kaikkien eri toimialojen agendalle varmistamme, että ikääntyneiden politiikkamme nojaa yhteisesti jaettuun näkemykseemme ja konkretiaan ohjaaviin näkemyksiin mm. siitä, miten kaupunkisuunnittelun, asumisen, rakentamisen, omaishoidon tukemisen, aktiivisen kansalaistoiminnan, vapaaehtoistyön ja pidempien työurien kautta voimme rakentaa kestävästi ikäystävällistä ikääntyvää Suomea.
Miellämme yhä ikääntyneet ennen kaikkea sosiaali- ja terveyspalveluita kuormittavana rasitteena, vaikka useimmilla eläkkeelle siirtyneillä on edessään jopa vuosikymmeniä terveitä ja toimintakykyisiä vuosia. Nyt on aika ryhtyä luomaan asuinalueille yhteisöllisyyden aiempaa paremmin mahdollistavia rakenteita ja toimintoja sekä tarjoamalle aktiivisille ikääntyneille samalla merkityksellisiä rooleja omassa yhteisössään.
On selvää, ettei väestön ikääntymisen synnyttämiin haasteisiin vastaaminen ole yksinkertaista tai helppoa. Se ei ole kuitenkaan riittävä syy jättää vastaamatta niihin kokonaan, sillä taustatyö on jo pitkälti tehty lukemattomina eri alojen selvityksinä ja tutkimuksina, jotka vain odottavat hyödyntämistään. Tarvitaan ennen kaikkea poliittista tahtotilaa, joka näennäisyyksien sijaan keskittyy laajan kokonaisuuden muodostamaan konkretiaan
